Ei jumalauta eihän tästä muuten tule mitään. Pakko nyt vain antaa analle ohjat. En itse jaksa.
Muistan sen hetken kun tajusin, että se, mitä teen on niin sairasta. Istuin tunnilla, selailin puhelinta.
Hesariin oli kirjoitettu joku artikkeli urheilusta.
Luen sen.
MUTTA KUN EN OLE LAIHA!!! MIKÄ ON NORMAALI?! HALUANKO OLLA SE??! VAI SAAKO SENKIN KEHON PIENET VATSAMAKKARAT MINUT OKSENTAMAAN?!
Syömishäiriö, anoreksia, bulimia, eivät ole synonyymejä sairaalloisen laihalle. Tässä makaan ja mietin, että haluanko olla laiha vai onnellinen.
Kävin siellä ääripäässä. Joka päivä pelkkää reenaamista ja energian sain hedelmistä. Jokainen suupala piti kirjata tarkasti ylös ruokapäiväkirjaan.
Siitä tuli peli.
Kuinka monta ateriaa saan skipattua?
Siinä tiputuksessa maatessani tajusin, että ei saatana tämä ei voi olla tätä. EN HALUA TÄMÄN OLEVAN TÄTÄ.
Kävelin, löntystelin raskain askelin läpi helvetin viime syksynä.
Makasin, joka ilta sängyssäni, popsin rauhoittavia kuin karkkeja.
TÄNÄÄN LÄHDEN TÄNÄÄN LÄHDEN.
Yllätyin niin helvetisti, kun kaikki muuttui. Mitä vittua? Olenko onnellinen? Söinkö juuri aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan? Enkö mennyt salille sen jälkeen? Enkö edes juoksemaan?
Sitä kesti noin kuukauden. Olin onnellinen. Elämä sujui. Koulu sujui. Energiaa riitti!
Mihin käyttäisin tämän kaiken ylimääräisen energian?
Mene salille läski.
Ja niin tein. Iso virhe. Nyt olen taas vyörymässä samaan jamaan kuten aikaisemminkin.
En halua mennä salille. En vain vittu pysty. En vaikka kuinka haluaisin täydellisen bikinikropan.
En vain pysty. Se menee niin suorittamiseksi.
Miksi ihminen osaakin olla itselleen niin armoton?
Kompensoin vähäistä liikkumista vähäisellä ruualla. Tai ainakin yritän.
Kun en liiku niin en vittu syö. Piste.
Tunnen mahani höllyvän.
hyi. vittu.
Mitä minä haluan?
Olenko minä ruma?
Riitänkö tällaisena?
En jaksaisi mennä juoksemaan nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti