Viestin otsikko

En oo kirjottanu pitkään aikaan.
Se taitaa olla vain hyvä merkki, sillä
"no news is good news."

Ja se fakta että kirjotan taas tänne niin.
juuh.
Eilen taas meni.
Ja jatku tänää.
Ahmimista ja oksentamista.

Kuvotan itseäni.

liika on tarpeeksi (?)

Tiedostojen kätköistä, viime keväältä:




Vielä vähän,

vielä muutama toisto,

vielä tämän kerran,

vielä vähän,

niin sitten olen tarpeeksi.

Yskin. Niistän. Yskin. Niistän.

Itken.

ITKEN.

Yskäisen.

Kävelen puntarille. Niiskutan.

Vielä vähän.

Soutaa huopaa,

jaksaa jaksaa.

Tyytyväinen olo, kuin olisin

oikeasti

saanut joitain aikaan.

Hymyilen. Nauran. Hymyilen.

Katson peiliin.

Hymähdän.

Vielä vähän.

Niiskutan.

Mikä on tarpeeksi?

miten fiilis voi vaihdella näin paljon?

Heräsin aamulla ja oli semmonen olo, että tänään en syö aamupalaa.

Ja elin siinä toivossa, että en syö lounasta.

Enkä päivällistä.

Enkä vittu mitään.

Sitte mie vain unohin koko asian ku alko ruokailu (hyvä juttu?)

Menin syömään ja koulun jälkeen oli pakko mennä kauppaan 

ja ostaa ruokaa.

S oli tulossa kylään ja oltiin sovittu että kokkaillaan yhessä.

Lohimedaljonkia, lohkoperunoita ja salaattia.

Ei paha?

S toi ulkomailta tuliaiseksi vähä suklaata. 

Ei paha?

Tuntuu vitun pahalta.

Ei olis tuntunu ellei se yks kyrpä ois tullu reeneihin.

Onko mitään vituttavampaa ku ihminen joka vain hieroo

hieroo

hieroo hieroo

sitä omaa paremmuuttaan ja ahkeruuttaan toisen naamalle.

Tai en mie tiiä hierooko se.

Tuntuupahan ainakin siltä.

Oikeastaan kaikki on parempia ku mie.

Sitähän tää on.

Paska minä jne jne.

Huomenna psykologille. Ei vittu tämä paskamyrsky vaan pahenee.

On sellanen kutina.

sinä olet kaunis sinä olet kaunis

En tiedä onko tää yleistä kaikilla joilla on syömishäiriö, mutta sitä sen alkamisajankohtaa on jotenkin hankala määrittää.

Muistan mun on/off-suhteen ruokaan monen vuoden ajalta. Joskus unohdin jopa koko asian ja elin vain ihan normaalista. Ei huolia siitä painanko nyt kuinka paljon ja mitä muut siitä ajattelee.

 Mutta paremmin muistan sen räjähdyshetken.

Sen hetken ku siitä tuli todellista.

Vaihtovuodet, ne on niin perkeleen otollista aikaa syömishäiriölle.

En vain halunnut lihoa.

En halunnut vaihtarikiloja.

Ei siinä sen enempää.

Paitsi että olipas. Siitä tuli koko elämä.

Ja nyt siitä on niin helvetin vaikea päästä irti.

Vaikka kuinka syön normaalisti niin se olo, se saatanan ääni mun päässä. Se ei ole hiljentynyt vieläkään. SE SAATANAN ÄÄNI SAI MUT TÄNÄÄNKIN OKSENTAMAAN.

Edellisestä kerrasta oli kulunut jo yli viikko. Olin jo toiveikas.

Ja nyt sinä,

sinä joka luet tätä.

Sie olet kaunis. 

Ja laihduttaminen, painosta stressaaminen, oksentelu, itkuiset yöt,

mikään nuista ei oikeasti ole sen arvoista.

Oon ite vaan nyökytelly ja lukenu otsikoita kuinka kauneusihanteet nykypäivänä on ihan sairaita. "Niimpä, onneks ei mulla", ajattelin ja tässä sitä ollaan.

Ole itse oma kauneusihanteesi.

Ja sano sitä itelles.

Samalla tavalla ku hoet itelles olevas

 läski läski läski läski

alat uskoa siihen.

Kaunis

KAUNIS

ja

riität juuri tuollaisena.

Kaipaan niin halausta.

tottahan tuo

"Sä oot kerran jo nähnyt, miten tää maailma romahtaa

Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas

Sä oot kerran jo luullut, ettet tuu koskaan toipumaan

Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa

Niin mä voin luvata, et aina lopulta sä selviit mistä vaan

Ja ihan todella ei ole rajoja nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä
Joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa"