En tiedä onko tää yleistä kaikilla joilla on syömishäiriö, mutta sitä sen alkamisajankohtaa on jotenkin hankala määrittää.
Muistan mun on/off-suhteen ruokaan monen vuoden ajalta. Joskus unohdin jopa koko asian ja elin vain ihan normaalista. Ei huolia siitä painanko nyt kuinka paljon ja mitä muut siitä ajattelee.
Mutta paremmin muistan sen räjähdyshetken.
Sen hetken ku siitä tuli todellista.
Vaihtovuodet, ne on niin perkeleen otollista aikaa syömishäiriölle.
En vain halunnut lihoa.
En halunnut vaihtarikiloja.
Ei siinä sen enempää.
Paitsi että olipas. Siitä tuli koko elämä.
Ja nyt siitä on niin helvetin vaikea päästä irti.
Vaikka kuinka syön normaalisti niin se olo, se saatanan ääni mun päässä. Se ei ole hiljentynyt vieläkään. SE SAATANAN ÄÄNI SAI MUT TÄNÄÄNKIN OKSENTAMAAN.
Edellisestä kerrasta oli kulunut jo yli viikko. Olin jo toiveikas.
Ja nyt sinä,
sinä joka luet tätä.
Sie olet kaunis.
Ja laihduttaminen, painosta stressaaminen, oksentelu, itkuiset yöt,
mikään nuista ei oikeasti ole sen arvoista.
Oon ite vaan nyökytelly ja lukenu otsikoita kuinka kauneusihanteet nykypäivänä on ihan sairaita. "Niimpä, onneks ei mulla", ajattelin ja tässä sitä ollaan.
Ole itse oma kauneusihanteesi.
Ja sano sitä itelles.
Samalla tavalla ku hoet itelles olevas
läski läski läski läski
alat uskoa siihen.
Kaunis
KAUNIS
ja
riität juuri tuollaisena.
Kaipaan niin halausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti